Kenen joukoissa seisot

Eduskuntavaalit antoivat miettimisen aihetta. Näyttelijä Krista Kosonen kertoi, että vaalien tulos ei kertonut hänen Suomestaan. Media alkoi puhua erinäisistä kuplista. Tunnustan kuuluvani punavihreään kuplaan itsekin ja elän kuplani sisällä ylpeänä. Minun punavihreään kuplaan kuuluu erityisesti heikoimmista huolehtiminen ja ihmisarvojen puolustaminen. Minun kuplassani ei ole tilaa rasismille eikä syrjinnälle.

Koska vaalien tulos ei kertonut minunkaan Suomestani aloin miettiä tosissani kenen joukoissa seison. Kenen joukoissa kannattaisi seisoa ja pitäisikö minun tässä vaiheessa aktivoitua? Pitäisikö hankkia puoluekirja, jotta voisin seisoa yhtenä rintamana joukkojeni kanssa? Minkä puolueen riveissä voisin taistella ihmisarvojen ja oikeudenmukaisuuden puolesta?

Vaalien alla Ville Niinistö sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Vihreät puolustavat heikommassa asemassa olevia. Olin myös pidemmän aikaa seurannut sosiaalisessa mediassa Veronika Honkasalon kirjoituksia ja todennut, että Veronika edustaa minun Suomeani. Olin siis saanut rajattua vaihtoehdot joukoistani kahteen Vasemmistoliittoon ja Vihreisiin. 

Itselleni on tuttua pallotella vasemmistolaisuuden ja vihreänliikkeen välillä. Lapsuuteeni on kuulunut Suomen Kansan Demokraattisen liitto. Sen verran nuori olen vielä, että tuosta ajasta minulla ei ole muistikuvia. Se on kuitenkin iso osa vanhempieni ja isovanhempieni historiaa. Keski-Suomen Vihreät muistan kyllä jo lapsuudestani. Vihreiden kokouksissa tuli väriteltyä ja piirreltyä kuvia aikuisten typerien jorinoiden kuuntelun ohella. Muistan aina, miten tylsää oli kuunnella, miten julkista liikennettä olisi kehitettävä. Muistan pohtineeni miksi kokoukseen moni tuli uhoamisesta huolimatta omilla autoilla ja vielä vanhoilla ruostepesillä. Teini-ikään tultuani muistan olleeni erittäin kriittinen vihreälle aattelle. Koin Vihreät kunnallispoliitikot ylimielisinä ja sellaisina ihmisinä, jotka haluavat opettaa äänestäjiään. Kaiken kukkuraksi aloin ymmärtää oikeiton ja vasemmiston eroa ja sitä, miten Vihreät voivat olla joko täysin sinivihreää porukkaa tai vastaavasti punavihreää. Tähän joukkoon oli siis vaikeaa samaistua. Itse tiesin jo tuolloin, että kuulun vasemmalle. 

Nuorena aikuisena olen tutustunut Vasemmistoliittoon Keski-Suomessa. Monissa vaaleissa olen tehnyt vaalityötä sitoutumattomana. Lähinnä luukuttaen vaalilehtiä ympäri asuinaluettani. En kuitenkaan voi samaistua Vasemmistoliittoonkaan. On asioita, joissa minun mielestäni Vasemmistoliitto on jämähtänyt liian kauaksi tästä päivästä.

Olen siis edelleen kahdentuulen välissä. Vaalitulos osoitti myös sen, että jotain on tapahduttava. En halua elää Suomessa, jossa sananvapauden nimissä saa sanoa mitä sattuu. Tai, että kaiken rasistisen solvauksen voi selittää humalatilalla ja pyytää sitä anteeksi Seiska-lehdessä.

En usko Vasemmistoliton nousuun seuraavan neljän vuoden aikana, niinkuin en demareidenkaan. En usko että Vihreät nousee lisää. Tilanne suuremmassa mittakaavassa antaa aihetta miettiä, olisiko puolueita yhdistettävä. Senegalilainen miehenikin kummasteli, miten näin pienessä maassa voi olla noin monta puoluetta. Hän pohti, miten se voi olla kannattavaa.

Pohdintani keskellä Juha Sipilä aloitti hallitustunnustelut ja pyysi puolueilta vastauksia kysymyksiinsä. Ajattelin, että luettuani nuo kysymykset voisin saada vastauksia pohdintoihin. Eipä auttanut ei. Vastaukset olivat ympäripyöreitä, ranskalaisila viivoilla heitettyä tarinan tynkää, korulauseita. Vastauksissa huomasi myös, että vaikeista asioista voi kirjoittaa uusin sanankääntein. Nopea on nykyään ripeä ja haastava on konstikas. Annan keksityn esimerkin: Valtion taloustilanne on konstikas, joten ehdotamme ripeitä toimia työpaikkojen luomiseki. Tosi helppoa. Oikeasti syvällisempää ja merkityksellisempää tekstiä on todistetusti tällä viikolla tuottaneet alaasteella olevat lapset.

Seuraan paljon sosiaalista mediaa. Sosiaalinen media antoi myös lopullisen niitin sille kenen joukoissa en halua seistä.

Osallistun sosiaalisessa mediassa keskusteluihin, joissa yritetään miettiä vastauksia ja keinoja syrjinnän ehkäisemiseksi. Viime päivinä facebookissa on keskusteltu paljon kuplista ja siitä pitääkö rasismia ymmärtää.

Jukka Relander avasi keskustelua omalla seinällään näin:

Onko muuten enää mahdollista suhtautua rasismiin kriittisesti ilman että pöyhkeilee ylimielisesti omassa kuplassaan?

Kommentteja keskusteluun oli tullut läjäpäin. Yllättävintä ja masentavinta oli huomata, että Vihreät, nuo heikoimpien puolustajat YMMÄRTÄVÄT nykyään rasisteja. Rasisteille pitää antaa mahdollisuus keskustella suovaitsevaiston kanssa. Eriävät mielipiteet ei saa poistaa keskustelua. Suvaitsevaiston on mentävä puoleen väliin vastaan ja keskusteltava persujen kanssa. Tälläisiä argumenttejä lausui mm. Vihreiden Hanna-Kaisa Lähde. Jos et toimi näin et siis suvaitse rasisteja.

Minulla onkin kysymys näille rasisteja ymmärtäville ihmisille;

Seuraavan kerran, kun perheeni kanssa kuljen Jyväskylän katua ja saan kuulla olevani musuneekerin huora tai suomalaiselle lapselleni huudetaan, että äpärä painu takaisin kotimaahasi niin pitääkö minun yrittää keskustella tuon rasistin kanssa? Mitä rakentavaa sanon?

Näiden arkisten kokemusten vuoksi olen sitä mieltä, että mun ei tarvitse yhdenkään rasistin kanssa keskustella, mennä vastaan, ymmärtää, suvaita. Ihan sama onko se rasisti kravaatti kaulassa kulkeva Halla-Aho, humalassa hoippuva Hakkarainen tai se naapurin Leksa, joka ei halua, kuin kantasuomalaisia omalle grillipaikalleen. Minulle sopii, että en ole enää kaikkien silmissä suvaitsevainen ihminen.

Hanna-Kaisa Lähde niittasi pohdinta arkun kiinni. Vihreät en voi seisoa joukoissanne.