perjantai 22. toukokuuta 2015

Keittiöpyyhkeitä ja vappunaamareita

Minulle suomalaisuudessa on tärkeintä kieli. Olen hyvin onnekas. Voin ajatella ja kirjoittaa näitä tarinoita, koska minulla on minun kieleni.

Kielen opiskelu on tärkeää, kun muuttaa maasta toiseen. Kotoutumista uuteen kulttuuriin on vaikea toteuttaa ilman kielenopiskelua. Me asumme Jyväskylässä, jossa suomenkielenkursseille pääsy on suhteellisen helppoa. Kursseille ei tarvitse jonottaa pääkaupunkiseudun tapaan.

Ennen kurssille pääsyä tehdään alkukartoitus. 

Alkuhaastattelussa selvitetään seuraavat maahanmuuttajan yleiset kotoutumisen valmiudet:

  • luku- ja kirjoitustaito
  • suomen ja ruotsin kielen taito
  • opiskelutaidot ja -valmiudet
  • aikaisempi koulutus ja työkokemus
  • erityistaitoihin liittyvä osaaminen ja muut vahvuudet
  • työllistymis- ja koulutustoiveet
  • elämäntilanne ja siitä johtuvat palvelutarpeet.


Alkukartoitukseen voidaan sisällyttää alkuhaastattelussa saatujen tietojen perusteella muun muassa seuraavia tarkentavia toimenpiteitä:

  • osaamisen kartoitus ja tunnistaminen
  • luku- ja kirjoitustaidon selvittäminen
  • suomen ja/tai ruotsin kielen suullisen ja kirjallisen taidon selvittäminen
  • opiskelutaitojen selvittäminen
  • urasuunnittelu
  • palvelutarpeiden kartoitus.

Jyväskylässä alkukartoituksen teki aikaisemmin palapeli projekti. Palapeli2-projekti tarjosi maahanmuuttajille suomen kielen opintoja ja muita kotoutumisen tukemiseen sopivia kursseja. Olennaista projektissa oli, että maahanmuuttaja saattoi aloittaa opinnot nopeasti Suomeen muuton jälkeen ilman pitkää odotusaikaa, joka muutoin voi kestää jopa 6-8 viikkoa. 
Palapeli2-projekti toimi vuosina 2008 – 2014. Sitä edelsi vuonna 2001 käynnistynyt Palapeli-projekti.
Molempien projektien tavoitteena oli saada kotoutumis- ja koulutuspolku hyvään alkuun yhteistyössä maahanmuuttajayhdistysten kanssa. Päämääränä oli maahanmuuttajien mahdollisimman nopea sijoittuminen työelämään. Tavoitteet olivat realistiset, koska ne olivat rakentuneet ensimmäisen projektin aikana maahanmuuttajien hyvän kotoutumisen tarpeista ja jo saavutetuista tuloksista.
Projektirahoituksen päätyttyä kaupunkimme kilpailutti projektin ja päätyi ostamaan palvelun konsultti yritykseltä. Palapelin viitoittama tie jäi historiaan. Työntekijät irtisanottiin. He kuitenkin saavuttivat suuria asioita. Työvoimatoimiston ensimmäinen kirje tuli mm. suomen- ja ranskankielillä kotiimme. Tämän ansiosta me molemmat puolisoni kanssa ymmärsimme tarkkaan, kirjeen sisällön. Palapeli projekti sai aikaan paljon. Siksi minusta on harmillista, että tämä hyväksi ja tarpeelliseksi havaittu projekti päättyi.
Minun puolisoni kävi Arfmann Consultin yrityksen järjestämässä kaksi päiväisessä alkukartoituksessa. Tuosta kartoituksesta lähetettiin myös virallinen selvitys kotiimme. 
Arffman consulting oy järjestää palveluita laidasta laitaan.

Yritys

Arffman Consulting Oy järjestää yhdessä työhallinnon kanssa työelämään vasta suuntaaville nuorille tai työelämässään muutosvaiheessa oleville aikuisille räätälöityjä koulutuksia eri puolilla Suomea. Yritys on perustettu vuonna 1993 ja on tällä hetkellä yksi maan suurimmista yksityisistä aikuiskoulutukseen keskittyneistä yrityksistä. Olemme järjestäneet yli 1200 aikuiskoulutusta. Kuukausittain meillä työskentelee keskimäärin noin 30 koulutusalan ammattilaista erilaisissa asiantuntijatehtävissä.
Vuonna 2014 järjestimme yhteensä 72 koulutusta kautta maan ja näiden sisällä yli 55.000 opiskelijatyöpäivää.

Koulutusalat

  • ammattitaito- ja osaamiskartoitukset
  • asiakaspalvelu- ja myyntikoulutukset
  • kielikoulutukset (englanti, ruotsi, venäjä)
  • maahanmuuttajien kieli- ja kotouttamiskoulutukset
  • sosiaali- ja terveysalan koulutukset (esimerkiksi lähihoitaja, lähiavustaja, hoiva-avustaja)
  • taloushallinnon koulutukset
  • tietotekniikkakoulutukset (TIEKEn kortti- ja TIETY -tutkinnot, lisätietoja www.tieke.fi)
  • työelämään ja opiskeluun ohjaavat koulutukset
  • yrittäjyyskoulutukset

Laatu

Arffman Consulting Oy:n asiakkaita ovat julkisen ja yksityisen sektorin organisaatiot sekä järjestettävien koulutusten opiskelijat. Asiakaslähtöisyys on toimintamme kivijalka ja koulutuksen laadukkaan toteutuksen takeena on paitsi jatkuva kehittäminen ja kehittyminen, myös annettujen lupausten pitäminen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Toiminnanohjaus- ja johtamisjärjestelmämme on sertifioitu vuonna 2005 ja se on päivitetty ISO 9001:2008 standardin mukaiseksi. Järjestelmän auditoi vuosittain Bureau Veritas Certification Finland 
Kuka tarkkailee laatua? Saatuamme ja luettuani selvityksen puolisoni alkukartoituksesta loksahti leukani auki. Paperissa kerrottiin mm. mieheni ammatin olevan ranskankielen tulkki. Hän on toiminut roudarina ja haaveilee tapahtuman järjestäjän ammatista. Minun tietämykseni mukaan mieheni osaa ranskaa äidinkielen veroisesti, mutta ei ole tulkki. Hänellä on ollut oma firma, joka on tuottanut juhlapalveluita ja hän on työskennellyt Espanjassa tehtaassa. Osaamisesta ja työkokemusesta espanjassa elämisen ajalta ei ollut mitään mainintaa.
Otin yhteyttä kartoituksen tekijään mieheni vastusteluista huolimatta. Hän on kiitollinen saamistaan palveluista, olivat ne laadultaan minkälaisia tahansa. Minä taas tutkin asiaa kriittisemmin. Tiedot olivat puutteellisia ja harhaanjohtavia. Keskustelin puhelimessa testaajan kanssa. Puhelun aikana testaaja oli sitä mieltä, että olen epäkunnioittava ja ilkeä, jopa valehtelen. Hän ei nähnyt mitään ongelmaa kartoituksen tuloksessa. Annoin asian olla. Kiitin kartoituksen teosta ja ajattelin olevani typerä, kun menin kyseenalaistamaan asioita.
Illalla puhelimeeni tuli viesti oudosta numerosta. Konsulttifirman työntekijä, jolle soitin selvittääkseni asiaa tuli linjoja pitkin. Hän väitti viestissä minun hyökänneen hänen kimppuunsa. Haukkui minut mustamaalaajaksi, mieheni epärehelliseksi ja harhaanjohdattajaksi. Hän vaati minua olemaan kiitollinen mahdollisuudesta päästä kurssille, JOSTA VIELÄ MAKSETAAN RAHAAKIN!!!
Olin järkyttynyt. En tiennyt, mitä tehdä. Näinkö konsulttiyritys hoitaa asiakastyötä? Näinkö toimitaan firmassa, joka kertoo olevansa laadukas palveluntarjoaja? 
Seuraavana päivänä onni kääntyi ja kotiimme tuli kirje. Mieheni oli valittu suomenkielenkurssille. Kurssi alkoi jo seuraavalla viikolla. Jyväskylässä on onnellinen tilanne. Täällä kursseille ei ole pitkiä jonoja. 
Ensimmäisenä koulupäivänä vein tietty koululaiseni opinahjoonsa. Minua jännitti ehkä eniten. Tiesin, että tästä opiskelijasta voin olla ylpeä! Miehelläni on huikea motivaatio ja hän tekee kotitehtäviä tunnollisesti. Hän on jopa opettajan "lellari". Kokeista tulee hyviä tuloksia ja opettaja palkitsee karamelleillä. Koulupäivät ovat viisi ja puolituntisia ja kotitehtäviä on paljon. Tahti kurssilla on nopea ja alkukartoituksesta huolimatta oppijat ovat hyvin eritasoisia. Porukka on hyvin monikulttuurista ja heille on muodostunut muutamassa kuukaudessa yhteinen kommunikaation kieli SUOMI. Huikeaa!
Eteenpäin on menty opetuksesta 2000-luvun alusta. Silloin eräs tuttavani kävi kurssia, joka pohjautui Punahilkka satuun. Tuttavani ei koskaan oppinut kysymään tietä tai asioimaan kaupassa suomenkieltä apuna käyttäen. Hän tosin oppi kertomaan, että pupulla on töpöhäntä ja sudella on suuri suu. 
Tänä päivänäkin kurssilla on myös valinnaisia aineita. Puolisoni oli saanut valita onginnan ja kankaanpainannan väliltä. Hän oli valinnut onginnan, mutta huomasi seuraavalla viikolla istuvansa kankaanpainanta kurssilla. Samaan aikaan kela muisti kirjeellä. Hän sai hakea ensimmäistä kertaa työttömyysetuutta. Arvatkaapa osasiko hän täyttää kelan kaavakkeen? Ei osannut, mutta hän tietää miten perunalla voi painaa kankaaseen. 
Vappuna kurssilla myös askarreltiin. Kotiin tullessani pöydällä oli Vappunamari. Minä tietty ajattelin, että 13-vuotias tyttäreni on tehnyt sen koulussa. Eipä ollut, se olikin 38-vuotiaan mieheni taidonnäyte. Tyttäreni ihmetteli, miksi puolisoni teki kurssilla vappunaamarin, mutta he eivät enää tehneet koulussa vappuaskarteluja, koska ovat ylittäneet sen pisteen lapsuudesta. Näin me perheen naiset pahasti kyseenalaistamme oppimisen mielekkyyttä. 
Minulla on tänään syntymäpäivä. Sai maailman ihanimman lahjan. Puolisoni tekemän keittiöpyyhkeen, jonka reunat oli eräs suomenkielenkurssilla opiskeleva nainen ommellut. Herkistyin, voiko parempaa lahjaa saada? Ehkä minä nyt jaksan opettaa hänelle kelan hakemuksien täyttöä!

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Jo joutui armas aika...

Aloitetaanko taas Suvivirsi keskustelu? Tämä joka keväinen keskustelu on taas avattu. Ei kiitos, en haluan keskustella virrestä. Haluan kuitenkin kertoa sanasen uskonnonvapaudesta.

Suomessa asuu jo 1,2 miljoonaa ihmistä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Kouluissa uskonnonopetus ei saa olla tunnustuksellista, mutta millaista se oikeasti on?

Evankelis-luterilaisen seurakunnan nettisivuilla kerrotaan, että keskeiset teemat ovat:


  • monipuolinen eri uskontoihin ja ajattelutapoihin perehtyminen
  • oman uskonnon tuntemus ja suhteuttaminen muihin uskontoihin
  • uskonnon vaikutus kulttuuriin ja yhteiskuntaan
  • moraalisten ja eettisten kysymysten käsittely
  • erilaisten arvomaailmojen pohdinta ja oman identiteetin rakentaminen
Tämän päivän nuoret ovat tulevaisuuden yhteiskunnan vastuunkantajia. Heidän saamallaan yleissivistyksellä ja kasvatuksella on merkitystä. Siksi kirkko tukee uskonnonopetusta osana koulun opetus- ja kasvatustyötä.
Teemat kuulostavat aikalailla samoilta, kuin elämänkatsomustiedon opetuksessa:
Keskeistä elämänkatsomustiedon opetuksen tavoitteissa on vastuullisuus, toisten huomioiminen, itsenäinen ajattelu ja suvaitsevaisuus. Oppitunneilla voidaan pohtia esimerkiksi kysymyksiä kuten Mikä on oikein? ja Miten tieto ja uskomus eroavat?Elämänkatsomustiedossa tutustutaan myös erilaisiin katsomuksiin ja kulttuureihin. 
Uskontokeskustelu kirvoittaa yleensä myös keskusteluun arvoista. Evankelis-luterilainen seurakunta pitää uskonnonopetusta tärkeänä arvopohjan perustana. He kertovat, että uskonnonopetus kehittää moraalista ja eettistä ajattelua: Miten toisia ihmisiä on kohdeltava? Mikä on oikein, mikä väärin? Minkälaisia seurauksia teoillani on?
 Mitä tämä tarkoittaa? Tarkoittaako se, että minulla pakanana ei ole arvoja? Tarkoittaako se, että ilman uskonnollista kasvatusta en osaa ajatella eettisesti tai tiedä, miten toisia ihmisiä kohdellaan? Useissa kahvipöytäkeskusteluissa olen kuullut asian olevan juuri niin. Minulle on selitetty, että ilman uskontoa minulla ei ole minkäänlaista arvopohjaa elämässäni. On myös kerrottu, että ilman uskontoa en voi opettaa lapselleni vaikeista asioista, kuten kuolemasta. Jos en opeta lastani uskomaan jumalaan niin mistä hän saa lohtua? Voin pahoin tuollaisten keskustelujen jälkeen. Miksi meidän on niin vaikea kunnioittaa uskonnonvapautta?
Kun uskonnonopetus kouluissa ei saa olla tunnustuksellista niin kysymys kuuluukin, miksi muu toiminta saa olla? Miksi seurakunta käy edelleen pitämässä aamunavauksia kouluilla? Keskusradiosta kajahtaa kerran viikossa. Eri uskontokuntiin kuuluville ja uskonnottomille lapsille on järjestetty monissa kouluissa oheistoimintaa tuolle ajalle. Voi istua korvatulpat korvilla tai istua terveydenhoitajan odotustilassa, koska sinne ei keskusradion ääni kanna.
Härskeimpiä kokemuksia päiväkodissa ja koulussa tapahtuvasta uskonnontuputtamisesta on monia. Päiväkodissa nunnat kävivät pitämässä pyhäkoulua. Minunkin 3-vuotias vietiin pyhäkouluun. Äitini haki tytärtäni hoidosta ja vaati saada selitystä toiminnalle. Lastentarhanopettaja kertoi, että lapsi itse halusi osallistua. Jokainenhan meistä tietää, ettei lapsi voi tuollaisia asioita itse päättää. Ruokarukoilutus on yksi edelleen 2010-luvulla käytössä oleva juttu. Siitä päästiin eroon puhelinsoittojen ja valitusten kautta. Tyttäreni myös joitain vuosia sitten ilmoittautui koulun ilmaisuntaitokerhoon. Siellä opeteltiin näytelmiä Raamatun kertomusten pohjalta. Opettaja (joka oli Kristillisdemokraattisen puolueen jäsen) ei nähnyt tässä mitään ongelmaa. Kerran myös koulu oli unohtanut järjestää toimintaa et-oppilaille ja he viettivät kaksi tuntia päivästään koululla keskenään ilman valvontaa. Tämän taistelun jälkeen olin se hankala vanhempi, koska puolustin oikeuttamme uskonnonvapauteen.
Vuosittain on myös kirkkovierailuita. Syksyllä aloitetaan siunauksella koulutielle, sen jälkeen alkaakin joulukirkko rumba. Jopa joulujuhlia on pidetty kirkossa. Keväällä on pääsiäiskirkko ja mahdollisesti koulun loppumisen kunniaksi jumalanpalvelus. Jokaisesta kirkkovierailusta opettaja laittaa kaavakkeen kotiin. Osallistuuko lapsi vierailuun? Lapselta on kysytty jopa itseltään; joko se teidän äiti antaa sinun tulla kirkkoon?
Koulutien alkaessa täytetään kaavake, jossa kysytään tämä asia jo. Väittäisin, että jokainen vanhempi osaa ilmoittaa koululle, jos olosuhteet muuttuu. Eihän puhelinnumeroita tai osoitteitakaan päivitetä neljää kertaa vuodessa. Erillinen kyseleminen jokaisen tilaisuuden kohdalla tuntuu kiusaamiselta ja tuputtamiselta. Opettaja ei kuitenkaan erikseen ole koskaan ilmoittanut, mitä ne lapset tekevät sillä aikaa, kun muut ovat palvelemassa jumalaa. Yleensä lapsi kertoo väritelleensä tai pelailleensa lautapelejä. Miksi tätä aikaa ei voi hyödyntää esim. tutustumalla erilaisiin kulttuureihin? Miksi nuo lapset eivät koskaan pääse vierailulle? Silloin, kun muut menevät kirkkoon voisi tuo toinen ryhmä tutustua esim. järjestöjen toimintaan tai mennä, vaikka monikulttuurikeskukseen tutustumiskäynnille.
Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen otti kantaa noin vuosi sitten uskonnonharjoittamiseen kouluissa. Hänen mielestään kouluissa nykyisessä muodossaan järjestettävät uskonnolliset tilaisuudet ovat ongelmallisia julkisen vallan puolueettomuuden ja uskonnonvapauden sekä yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuuden näkökulmasta.  Tilaisuudet, joissa mikään uskonto tai vakaumus ei nouse opettajien johdolla erikseen esille, sen sijaan eivät apulaisoikeuskanslerin mukaan ole ongelmallisia. Tällaisia ovat muun muassa yhteiset hiljentymishetket.
Tämän lausunnon jälkeen olen istunut joulujuhlassa, jossa rehtori ystävällisesti ilmoitti; seuraavaksi esitämme jouluevankeliumin. Ne, jotka haluavat voivat lähteä tässä vaiheessa joulun viettoon. Mahtavaa! Hymy nousi huulille. Meidät otettiin juuri huomioon ilman sen kummempaa dramatiikka.
Tänä keväänä istun viimeisen kerran ala-asteen kevätjuhlassa. Aikomuksenani on kajauttaa suvivirsi korkealta ja kovaa ehkä kyyneleitä pidätellen. Ensi syksynä tutustutaan yläasteen maailmaan toivottavasti ilman koulutielle siunaamista. Jokainen vanhempi voisi huolehtia uskontoasvatuksen itse. Omana elinaikanani haluan päästä juhlimaan päivää, jolloin meillä ei ole enää valtionkirkkoa (ja ystävieni häitä kirkossa, kun he pääsevät tasa-arvoisen avioliittolain myötä sanomaan tahdon). 







maanantai 11. toukokuuta 2015

Minkä väriset verhot teillä on makuuhuoneessa?

Naimisiin meno on onnellinen tapahtuma. Naimisiin mennään rakkaudesta toista ihmistä kohtaan, halusta sitoutua meihin ja yhteiseen hyvään. Yleensä avioparit saavat keskittyä toisiinsa ja onneensa. He saavat keskittyä rakentamaan yhteistä hyvää.

Olimme mieheni kanssa seurustelleet kolme vuotta ja avioliitto tuntui hyvältä seuraavalta askeleelta yhteisen elämän rakentamiseksi. Arkemme oli vaatinut, mieheni oleskelua sekä Suomessa, että Espanjassa. Kahden maan välillä ravaaminen ja loputtomat skypepuhelut olivat uuvuttavia. Milloin oli huono yhteys ja puhelut pätkivät, milloin jo suunniteltu Suomeen tulo peruuntui. Huomasimme äkkiä millaista on espanjalainen byrokratia ja korruptio. Omia tietoja oli sieltä vaikea saada. Lomien takia Espanjassa saattoi olla virastot pitkään kiinni. Me suunnittelimme naimisiin menoa ja tarvitsimme mm. esteettömyystodistuksen Espanjasta.

Kaikkiin papereihin piti toimittaa myös Apostille-todistus. Aluksi en edes ymmärtänyt, mitä Apostille tarkoittaa. Kiitos googlen, löysin tarvittavat tiedot. Huomasin nopeasti, että virastoista on turha käydä neuvoja kyselemässä. Ainakaan Keski-Suomen maistraatti ei osannut minulle selittää asioita selkosuomeksi.

Espanjassa on käytössä sähköinen Apostille-todistus ja viranomaisten oli vaikea ymmärtää miksi haluamme sen paperisena. Suomessa Apostille kelpaa vain paperisena, sillä meillä ei ole tietokonejärjetelmää tämän osalta käytössä. Meidän piti toimittaa maistraattiin esteettömyystodistus Espanjan lisäksi Senegalista. Papereiden piti olla virallisen kielenkääntäjän kääntämiä, leimattuja ja legalisoitu. Onneksi Pohjoismaat tekevät yhteistyötä ja paperimme legalisoitiin Tanskan suurlähetystössä Dakarissa.

Tilanteemme oli siis vähän erilainen kuin monen muun avioliittoa suunnittelevan pariskunnan. Kysymys, joka kummitteli takaraivossa oli; voimmeko rakentaa perhe-elämämme minun kotimaahani. Olimme päättäneet, että haluamme asua Suomessa.

Menimme naimisiin marraskuisena iltapäivänä maistraatissa. Olin ihan kamalan hermostunut koko aamun. Vatsaa väänti, tupakkia paloi ja kahvia meni kuppi, jos toinenkin. Työkaverini kävi kaunistamassa minut tilaisuutta varten ja rauhoittelemassa mieltäni. Sain olla prinsessa. Meidät haettiin kotiovelta ja ovet avattiin puolestani. Tilaisuus oli hyvin pieni ja se oli meidän näköisemme. Paikalla oli parhaat ystävämme todistajina ja tietenkin tyttäreni. Häämatka kohdistui suoraan vihkimisen jälkeen Helsinkiin. Mutsin kellarissa oli hyvä viettää hääyötä siskonpedillä.

Arki alkoi ja oli alettava järjetelemään asiat niin, että voisimme toteuttaa haaveemme elämästä Suomessa.  Piti selvittää viranomaisten kanssa oleskelulupa asiat.  Ensimmäinen askel oli  ajanvaraus Jyväskylän poliisilaitokselta, johon piti jättää oleskelulupahakemus. Menimme sovittuna ajankohtana paikalle. Virkailija pyysi esitäytettyä hakemusta. No arvatkaapas olimmeko täyttäneet lomakkeita valmiiksi. Emme olleet. Ei minulla ollut hajuakaan kaavakkeen mittakaavasta tai siitä, missä ja miten sen olisi voinut valmiiksi laatia.

Virkailija ohjasi meidät täyttämään kaavakkeita ja ystävällisesti kertoi ottavansa meidät vastaan, kun paperit olisi täytettynä. Kaavakkeissa kyseltiin kaikkea ensikohtaamisesta tähän päivään saakka. Vastaukset oli mahdutettava pikkuruisiin lokeroihin. Oli muistettava  tarkkoja päivämääriä ja sukulaisten nimiä ja syntymäaikoja. Selviydyimme nipusta ja maksoimme maksun, jotta Sisä-Suomen poliisi voisi alkaa käsittelemään hakemustamme. Samalla piti tietenkin toimittaa vihkitodistus. Aluksi virkailija pyysi myös esteettömyystodistuksia virallisina käännöksinä myös poliisilaitokselle, mutta tuli sitten järkiinsä. Emmehän me olisi voineet Suomessa avioitua ilman noita papereita ja en tiennyt luovuttaako maistraatti noita asiakirjoja eteenpäin. Mietin, mikä ruljanssi olisi alkanut, jos nuo paperit olisi toiseen kertaan tarvinnut saada kaikkine leimoineen.

Lopuksi minun piti myös kirjoittaa selvitys siitä, mitä tekisimme, jos mieheni ei saisi oleskelulupaa ollenkaan. Olin ihmeissäni ja kysyin virkailijalta, mitä paperiin pitäisi laittaa. Hän ei valitettavasti voinut minua neuvoa. Päädyin kirjoittamaan paperiin lauseen; valitamme hallinto-oikeuteen, jos eväätte oleskeluluvan perheenyhdistämisen perusteella.

Meille kerrottiin, että asian käsittelyssä poliisilaitoksella menee aikaa noin kuukaudesta kahteen. Mahdollista olisi myös, että jos avioliittomme osalta poliisilla ilmenee kysyttävää niin meidät kutsuttaisiin kuultaviksi. Alkoi siis jännittävä odotusaika.

Noin kuukauden kuluttua sain puhelun. Meidät kutsuttiin kuultaviksi. Meiltä haluttiin kysyä lisäkysymyksiä. Suoraan sanottuna minua vituttu ja itketti. Epäilikö viranoamiset oikeasti, että kyseessä on lumeliitto. Mielessäni pyöri vain 1990 ilmestynyt Gerard Deparieun ja Andie MacDowelin tähdittämä elokuva Green Gard. Mietin voivatko kysymykset olla samanlaisia kuin elokuvassa. Siis pitääkö mieheni koittaa muistaa parfyymi merkkini tai, mitä bodylotionia meillä on kaapissa.

Olin juuri herännyt, kun puhelin soi. Poliisi soitti ja  kysyi voisimmeko tulla sittenkin eri aikaan kuultaviksi. Voisiko mieheni tulla klo 8 niinkuin oli sovittu, mutta voisinko minä saapua paikalle vasta klo 9? Sanoin, että odottelen tunnin aulassa, sillä en viitsi ajella edestakaisin, koska joka tapauksessa tuon mieheni paikalle autolla. Minulle tuli sellainen tunne tuosta puhelusta, että polisiit olivat vain kiinnostuneita siitä, olemmeko viettäneet yömme samassa paikassa.

Istuin pienessä aulassa Jyväskylän poliisilaitoksella. Ihmisiä tuli ja meni. Jotkut kävivät tekemässä rikosilmoituksia. Jokut koittivat päästä sakoistaan eroon. Minua ahdisti, odotin pääsyä kuulusteluun. Ajattelin, että kaikki muut ihmiset varmasti pitävät minua rikollisena. Tunsin jopa tarvetta alkaa selittelemään muille ihmisille, miksi istun kopissa. Ehdin tuon tunnin aikana ajatella liikaa. Mietin, että onneksi mieheni sai tulkin avuksi kuulusteluun. Näin virallisia asioita olisi lähes mahdotonta hoitaa vieraalla kielellä.

Lopulta minut kutsuttiin huoneeseen. Minulle selitettiin, että virnaomaisten on saatava tieää meistä lisää, koska olemme menneet naimisiin niin lyhyen seurustelun jälkeen. Mietin mielessäni, että kolmen vuoden seurusteluko on lyhyt aika. Mietin myös, miten toiset voivat mennä alttarille ensi treffeillä, mutta me emme voi muodostaa perhettä Suomeen ilman virallisia lupia.

Kysymyksiä alkoi sadella. Missä olette tavanneet? Miehesi on oleskellut Suomessa ja Espanjassa. Miten olette pitäneet yhteyttä? Luettele päivämäärät, milloin miehesi on oleillut Suomessa ja milloin Esapanjassa. Aika kysymyksiin oli vaikea vastata. Emme olleet pitäneet kirjaa sittä, milloin olimme matkustelleet. Onneksi riitti lopulta, että osasin kertoa edes kuukaudet oikein.

Kysymykset jatkuivat. Miehesi on muslimi ja sinä olet kristitty, miten tämä vaikuttaa perhe-elämäänne? Anteeksi, mutta mistä olette saaneet tiedon, että minä olen kristitty? Vastaillessani tajusin, että virkailija pystyy seuraamaan, missä vaiheessa toisen osapuolen kuulustelu on, sillä hän mainitsi, että hyppää noin kymmenen perhe-elämää koskevan kysymyksen yli. Tajusin sen, myös siitä, koska palasimme välillä jo esitettyihin kysymyksiin ja he halusivat tarkennuksia vastauksiini. Kysymysten aihepiirit pomppivat kaupassa käynnistä ja roskien viennistä taloudellisiin tilanteisiin ja selväksi kävi, että kuulustelun ideana  on myös hämmentää vastaaja epäloogisuudella. Kummalla puolella sänkyä nukut jalkopäästä katsottuna? Entä paljonko miehelläsi on sisaruksia? Mitä tienaat vuodessa bruttona?

Lempikysymykseni oli; Minkä väriset verhot makuuhuoneessanne on? Esitänkin haasteen teille kaikille. Kysykää miehiltänne tuo kysymys. Olisi tilaston valossa hauska saada tietää monenko mies tiesi vastauksen. Minä voin ylpeänä kertoa, että minun mieheni tiesi ja sai vuodeksi oleskeluluvan taskuunsa. Haavemme on toteutunut!

tiistai 5. toukokuuta 2015

Se normaalisti alkanut kauppareissu

Käväisinpä Vappuostoksilla tupaten täydessä Jyväskylän Keljon Lidlissä. Juhlapyhien aikaan ostoksien teko vaatii lujaa luonnetta. Ihmiset hamstraa kaappinsa täyteen kaikkea. Ihan kuin kauppa ei aukeaisi enää koskaan. Tein rauhassa ostoksiani valtavasta ruuhkasta piittaamatta. Kärsivällisyys oli monta kertaa koetuksella, olihan kaupassa asiakkaita ennätysmäärä. Osa hyllyistä ammotti tyhjyyttää ja kello tikitti lähenevää sulkemisaikaa.
Saapuessani lihatiskille pinnani paloi lopullisesti. Vieressäni lihan ostoaikeissa oli myös afrikkalainen perhe, äiti pienten lasten ja nuoren pojan kanssa. Heidän vieressään oli suomalainen vapun juhlinnan hyvissä ajoin aloittanut mies. Mies päätti käyttää sananvapauttaan. Fuck you niggers. Menkää v***uun minun maasta. Heil Hitler ja päälle vielä Hitler tervehdykset. Viestinnän päätteeksi mies poistui paikalta.
Jäin suu auki. Hetken mietittyäni sain sanottua ryöpyn saaneen perheen pojalle, miten pahoillani olen tapahtuneesta. Poika vastasi minulle, että ei häntä haittaa. Hän on niin tottunut näihin huutelijoihin. 
Etsin myyjän käsiini ja kerroin tapahtuneesta. Myyjä oli järkyttyneen näköinen ja pyysi tuntomerkkejä asiakkaasta. Näytin hänelle kenestä on kyse ja myyjä lähti hoitamaan asiaa. Kaikki muut kaupassa olleet jatkoivat ostoksien tekoa laput silmillään, puutumatta asiaan millään tavalla.
Hetken päästä myyjä tuli luokseni. Hän pahoitteli minulle tapahtunutta. Hän kertoi, että ei voi poistaa uhkaavasti käyttäytynyttä asiakasta kaupasta, koska ei nähnyt itse tilannetta. Edelleenkään myyjä ei pahoitellut tilannetta ihmisille, johon uhka kohdistui.
Keräsin kiukkuani, pakko saada tehtyä ostokset loppuun. Pääsin kassalle. Jonokaan ei ollut paha, vaikka tutut kuulutukset soivat korvissa. "Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos", "pullon palautusautomaatilla pyydetään apua". Edessäni oleva rouva kääntyi juttusille. Hän kertoi huomanneensa tapahtuman, mutta oli myös hyvin peloissaan. Rouva päivitteli, miten ihmisille voi sanoa nykyään ihan mitä sattuu.
Hetken päästä takaani alkoi kuulua örinää. Suomalainen mies oli saanut ministerinsalkkunsa kärryynsä asti ja hoippunut kassalle. Mies jatkoi valisemallaan tiellä; koita nyt saatana olla nopeampi. Pitäis jääkiekkoa ehtiä katsomaan.
Pinnani kiristyi uudelleen ja seuraavaksi olinkin Lidlin esimiehen juttusilla. Silti miehen käytökseen ei puututtu. Esimies kiitti, että kerroin, mutta poistui kuitenkin takahuoneeseen.
Poistuin kaupasta, autossa purskahdin itkuun. Miksi en toiminut tilanteessa paremmin? Miksi muut asiakkaat eivät yrittäneetkään puuttuua tilanteeseen? Olihan asiakkaina raavaita miehiä, palo-ja pelastuslaitoksen henkilökuntaa, rakennusmiehiä jne. Miksi he eivät voineet sanoa tuolle öykkärille mitään? Miksi kukaan ei soittanut poliiseja paikalle, miksi en itse soittanut? Miksi perhe, johon pahin uhka kohdistui ajatteli, että tilanne on "normaali" jolle ei voi mitään?
Lähetin asiakaspalautteen Lidlille.
He vastasivat:
Arvoisa Maria Camara,
kiitämme palautteestanne ja pahoittelemme tapahtunutta Keljon myymälässämme. Olemme välittäneet palautteen tapahtuneesta myymälän esimiehille ja tapaus käydään heidän kesken läpi.


Ystävällisin terveisin
,

Sara Mikkonen

Asiakaspalvelu
Lidl Suomi Ky

 

Kenen joukoissa seisot

Eduskuntavaalit antoivat miettimisen aihetta. Näyttelijä Krista Kosonen kertoi, että vaalien tulos ei kertonut hänen Suomestaan. Media alkoi puhua erinäisistä kuplista. Tunnustan kuuluvani punavihreään kuplaan itsekin ja elän kuplani sisällä ylpeänä. Minun punavihreään kuplaan kuuluu erityisesti heikoimmista huolehtiminen ja ihmisarvojen puolustaminen. Minun kuplassani ei ole tilaa rasismille eikä syrjinnälle.
Koska vaalien tulos ei kertonut minunkaan Suomestani aloin miettiä tosissani kenen joukoissa seison. Kenen joukoissa kannattaisi seisoa ja pitäisikö minun tässä vaiheessa aktivoitua? Pitäisikö hankkia puoluekirja, jotta voisin seisoa yhtenä rintamana joukkojeni kanssa? Minkä puolueen riveissä voisin taistella ihmisarvojen ja oikeudenmukaisuuden puolesta?

Vaalien alla Ville Niinistö sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Vihreät puolustavat heikommassa asemassa olevia. Olin myös pidemmän aikaa seurannut sosiaalisessa mediassa Veronika Honkasalon kirjoituksia ja todennut, että Veronika edustaa minun Suomeani. Olin siis saanut rajattua vaihtoehdot joukoistani kahteen Vasemmistoliittoon ja Vihreisiin. 
Itselleni on tuttua pallotella vasemmistolaisuuden ja vihreänliikkeen välillä. Lapsuuteeni on kuulunut Suomen Kansan Demokraattisen liitto. Sen verran nuori olen vielä, että tuosta ajasta minulla ei ole muistikuvia. Se on kuitenkin iso osa vanhempieni ja isovanhempieni historiaa. Keski-Suomen Vihreät muistan kyllä jo lapsuudestani. Vihreiden kokouksissa tuli väriteltyä ja piirreltyä kuvia aikuisten typerien jorinoiden kuuntelun ohella. Muistan aina, miten tylsää oli kuunnella, miten julkista liikennettä olisi kehitettävä. Muistan pohtineeni miksi kokoukseen moni tuli uhoamisesta huolimatta omilla autoilla ja vielä vanhoilla ruostepesillä. Teini-ikään tultuani muistan olleeni erittäin kriittinen vihreälle aattelle. Koin Vihreät kunnallispoliitikot ylimielisinä ja sellaisina ihmisinä, jotka haluavat opettaa äänestäjiään. Kaiken kukkuraksi aloin ymmärtää oikeiton ja vasemmiston eroa ja sitä, miten Vihreät voivat olla joko täysin sinivihreää porukkaa tai vastaavasti punavihreää. Tähän joukkoon oli siis vaikeaa samaistua. Itse tiesin jo tuolloin, että kuulun vasemmalle. 
Nuorena aikuisena olen tutustunut Vasemmistoliittoon Keski-Suomessa. Monissa vaaleissa olen tehnyt vaalityötä sitoutumattomana. Lähinnä luukuttaen vaalilehtiä ympäri asuinaluettani. En kuitenkaan voi samaistua Vasemmistoliittoonkaan. On asioita, joissa minun mielestäni Vasemmistoliitto on jämähtänyt liian kauaksi tästä päivästä.
Olen siis edelleen kahdentuulen välissä. Vaalitulos osoitti myös sen, että jotain on tapahduttava. En halua elää Suomessa, jossa sananvapauden nimissä saa sanoa mitä sattuu. Tai, että kaiken rasistisen solvauksen voi selittää humalatilalla ja pyytää sitä anteeksi Seiska-lehdessä.
En usko Vasemmistoliton nousuun seuraavan neljän vuoden aikana, niinkuin en demareidenkaan. En usko että Vihreät nousee lisää. Tilanne suuremmassa mittakaavassa antaa aihetta miettiä, olisiko puolueita yhdistettävä. Senegalilainen miehenikin kummasteli, miten näin pienessä maassa voi olla noin monta puoluetta. Hän pohti, miten se voi olla kannattavaa.
Pohdintani keskellä Juha Sipilä aloitti hallitustunnustelut ja pyysi puolueilta vastauksia kysymyksiinsä. Ajattelin, että luettuani nuo kysymykset voisin saada vastauksia pohdintoihin. Eipä auttanut ei. Vastaukset olivat ympäripyöreitä, ranskalaisila viivoilla heitettyä tarinan tynkää, korulauseita. Vastauksissa huomasi myös, että vaikeista asioista voi kirjoittaa uusin sanankääntein. Nopea on nykyään ripeä ja haastava on konstikas. Annan keksityn esimerkin: Valtion taloustilanne on konstikas, joten ehdotamme ripeitä toimia työpaikkojen luomiseki. Tosi helppoa. Oikeasti syvällisempää ja merkityksellisempää tekstiä on todistetusti tällä viikolla tuottaneet alaasteella olevat lapset.
Seuraan paljon sosiaalista mediaa. Sosiaalinen media antoi myös lopullisen niitin sille kenen joukoissa en halua seistä.
Osallistun sosiaalisessa mediassa keskusteluihin, joissa yritetään miettiä vastauksia ja keinoja syrjinnän ehkäisemiseksi. Viime päivinä facebookissa on keskusteltu paljon kuplista ja siitä pitääkö rasismia ymmärtää.
Jukka Relander avasi keskustelua omalla seinällään näin:
Onko muuten enää mahdollista suhtautua rasismiin kriittisesti ilman että pöyhkeilee ylimielisesti omassa kuplassaan?
Kommentteja keskusteluun oli tullut läjäpäin. Yllättävintä ja masentavinta oli huomata, että Vihreät, nuo heikoimpien puolustajat YMMÄRTÄVÄT nykyään rasisteja. Rasisteille pitää antaa mahdollisuus keskustella suovaitsevaiston kanssa. Eriävät mielipiteet ei saa poistaa keskustelua. Suvaitsevaiston on mentävä puoleen väliin vastaan ja keskusteltava persujen kanssa. Tälläisiä argumenttejä lausui mm. Vihreiden Hanna-Kaisa Lähde. Jos et toimi näin et siis suvaitse rasisteja.
Minulla onkin kysymys näille rasisteja ymmärtäville ihmisille;
Seuraavan kerran, kun perheeni kanssa kuljen Jyväskylän katua ja saan kuulla olevani musuneekerin huora tai suomalaiselle lapselleni huudetaan, että äpärä painu takaisin kotimaahasi niin pitääkö minun yrittää keskustella tuon rasistin kanssa? Mitä rakentavaa sanon?
Näiden arkisten kokemusten vuoksi olen sitä mieltä, että mun ei tarvitse yhdenkään rasistin kanssa keskustella, mennä vastaan, ymmärtää, suvaita. Ihan sama onko se rasisti kravaatti kaulassa kulkeva Halla-Aho, humalassa hoippuva Hakkarainen tai se naapurin Leksa, joka ei halua, kuin kantasuomalaisia omalle grillipaikalleen. Minulle sopii, että en ole enää kaikkien silmissä suvaitsevainen ihminen.
Hanna-Kaisa Lähde niittasi pohdinta arkun kiinni. Vihreät en voi seisoa joukoissanne.

Kuplahtavaa elämää

Kuplahtavaa elämää kertoo kolmekymppisen naisen elämästä Jyväskyläläisessä lähiössä. Monikulttuurisen perheen arjen pyörittämisestä kolmivuorotyön keskellä. Blogissa pureudutaan 2000-luvun konstikkaiden asioiden ratkomiseen, arjen iloihin ja haasteisiin.