lauantai 5. maaliskuuta 2016

Miten "leijonaemo" syntyi

Leijonaemo on ensisijaisesti erityislapsen vanhempi lapsen diagnoosiin tai vielä diagnosoimattomaan tilaan katsomatta.Leijonaemon ei tarvitse olla taistelija vaan hän voi olla myös heikko ja väsynyt. Leijonaemo ei välttämättä tiedä sosiaali- ym. etuuksistaan vaan tarvitsee tietoa, jotta voi hakea perheelle kuuluvat etuudet ja oikeudet. Leijonaemo on vertainen toiselle Leijonaemolle, ja tuntee vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta toisen Leijonaemon kanssa. Leijonaemot on siis erityislasten vanhempien oma yhdistys, jossa saa vertaistukea ja neuvoja.

2000-luvun alussa kaupungissamme ei näkynyt katukuvassa vielä kovinkaan montaa maahanmuuttajaa, joten Leijonaemojen kaltainen tukiyhdistys olisi ollut ainakin minulle tarpeen tultuani äidiksi. Välillä tummaihoisen suomalaisen lapsen äitinä on saanut käydä melkoisia puolustuspuheenvuoroja ja omat taisteunsa.


Neljätoista vuotta sitten makoilin sairaalassa kiharahiuksinen vauva kainalossa. Nuppu oli syntynyt ja valloitti koko meidän klaanin. Oli aika alkaa elää vauvan tuoksuista perhe-elämää. Olin itsekin tosi nuori 19-vuotias, mutta se ei haitannut yhtään. Tiesin, että vaikka sukuni on pieni niin siinä on voimaa. Apukäsiä riittää!

Nuppu on aina ollut iisi ja siisti tyyppi. Temperamentiltään Justiina, mutta sehän on vaan hyvä juttu. Leijonaemo nosti päätään neuvolakäynneillä. Ikäni takia onnistumiseni äitiydessä kyseenalaistettiin usein. Minua neuvottiin loputtomasti syöttämisissä ja vaipanvaihdoissa, vaikka en itse kokenut asioiden olevan ongelma. Jos soitin lääkäriaikaa niin usein sain kuulla, että nuori äiti siellä panikoi. Päiväkodissa leijonaemo voimistui. Päiväkodin lastenhoitaja neuvoi, että talvella kaupassa käydessä kannattaa ottaa lapselta hattu pois päästä ja avata toppapukua. Kesällä jokaisella lapsella pitää olla lippalakki ja aurinkovoidetta, ettei vaan tule auringonpistosta. Ihan sama tuleeko lämpöhalvaus :)

Sairaalassa röntgenhoitaja ihaili Nupun kiharapehkoa ja kysyi minulta; mistäpäin Aasiaa olet lapsen adoptoinut. Päiväkotikaverin vanhemmat kysyivät myös; miten haastava teidän adoptioprosessi oli.

14-vuotta sitten kaupungissamme ei ollut vertaistoimintaa maahanmuuttajataustaisten lasten vanhemmille. Muutama vuosi tuli taottua päätä seinään ihmisten esittäessä idioottimaisia stereotyyppisiä kysymyksiä. Sitten joku tajusi. Perustettiin Afrikkayhdistys paikkakunnalle ja erilaisissa tilaisuuksissa pääsimme jakamaan kokemuksia. Meni vuosia ennen kuin kaupunkiimme perustettiin monikulttuurikeskus.

2000-luvun alussa perheeseemme kohdistunut huomio oli lähinnä huvittavaa. Ventovieraat ihmiset pysäyttivät kaduilla rattaita työntävän äidin ja tarrasivat varoittamatta Nupun kiharapehkoon. Porukka kummasteli, miten hyvää suomenkieltä Nuppu puhui. Kerran ikäiseni nuori nainen käveli ruokakaupassa Nupun ohi ja varottamatta tarttui hänen hiuksiinsa pörröttäen niitä, muistan pysäyttäneeni naisen. Kysyin, miltä hänestä tuntuisi, jos minä alkaisin nyt pörröttää hänen sulokutrejaan? Nainen ei millään ymmärtänyt, mitä tarkoitin. Olihan hän tarkoittanut pelkkää hyvää. Muistan myös ostaneeni Nupulle SUOMI t-paidan, koska minua ärsytti kovasti ihmisten kiinnostus hänen taustaansa kohtaan, vaikkakin se oli positiivista huomiota. Jos olisin tuolloin tiennyt, millaiset ajat ovat edessä olisin ehkä reagoinut pehmeämmin.

Nupun aloittaessa koulun alkoi selvä muutos asenteissa. Lapset alkoivat kiinnittää enemmän huomiota Nupun ukonäköön. Luokkakaveri oli kertonut kotona, että meidän luokalla on sellainen ruotsalainen pikkutyttö. Ruotsalaiseksi poika oli tytärtäni luullut, koska yleisurheilu kilpailuissa Ruotsin maajoukkueessa oli useita tummaihoisia ihmisiä. Alkoi myös koulumatkoilla huutelu NEEKERIIIII. Opettajat olivat lähinnä kuutamolla, lapsille puhuttiin kauniista afrkkalaisista ihmisistä ilman faktoja. Koulu pahoitteli tilannetta, mutta nollatoleranssiin ei pyritty millään toimilla. Kaupungissamme palkitaan rasisminvastaisesta työstä kouluja, jotka maalaavat maailmankartan seinäänsä, muuta ei tarvita. Pahinta rasistisissa kiusaamistilanteissa oli se, että aikuiset eivät läheskään aina lasta uskoneet. Jo 2010 puhuttiin opettajien toimesta siitä, että rasismikorttia heilutellaan liian usein. Apu keinoina tilanteen korjaamiseksi ehdotettiin mm. koulun vaihtoa eri puolelle kaupunkia, jossa on enemmän teitä mamuja.

Lapsi oppi hyvin äkkiä puolustamaan itseään ja korostamaan toista kulttuuriaan. Kun joku sanoi häntä mustaksi mälliksi meni hän vastareaktiona seuraavana päivänä kouluun afrikkalaiset perinnevaatteet päällä. Perussuomalaisten nousu on näkynyt myös asenteissa. Koulukaverit ovat ilmoittaneet olevansa persuja. Joku kyseli, onko teillä siellä afrikassa edes omia sänkyjä. Vaikeahan sitä on tietää, kun ei ole koskaan käynyt afrikassa edes lomamatkalla.

Puistossa joku aikuinen kävi huutelemassa äpärä painu takaisin kotimaahasi ja kadulla seurakunnan ihmiset toivottivat tervettulleeksi SUO-MEN-KIE-LEN-KURS-SIL-LE.

Tyttäreni kaveripiiri koostuu tytöistä, joista kaikki tulee samanlaisita taustoista. Kahden kulttuurin lapset "hengaavat" kahden kulttuurin lasten kanssa. Luomusuomalaisten porukoihin on vaikea päästä, koska ennakko asenne on se, että tummaihoinen ei osaa puhua suomenkieltä tai on muuten vaan outo. Lapset ovat kehittäneet itselleen luokituksen, joka on huolestuttava. Alinpana kastissa ovat pakolaiset, sitten tuleen maahanmuuttajat, kahden kulttuurin lapset ja parhaita on luomusuomalaiset. Minusta tälläinen kastijako on kamalaa ja on hirveää ajatella, että ihminen joutuu jo lapsena todistelemaan oikeutaan elää lintukodossamme.

Yhteiskunnallinen keskustelu on viime aikoina liittynyt ääripäihin. On selvinnyt, että rasistin vastakkainen ääripää on hengiltä halaava suvakki. Onko jotenkin väärin puolustaa omaa lastaan ja hänen oikeuksiaan? Jos äiti halaa lastaan, onko hän hengiltä halaaja? Suomessa tarvitaan suurta asenne muutosta ja lainatakseni Linnea Mynttistä; paskan jauhaminen on lopetettava. Eräs perussuomalainen kansanedustaja kommentoi esimerkkiäni lapseni kohtaamasta syrjinnästä sanoin; ompa harmillista :(
Niin kauan kuin meidän valtaapitävät hyväksyvät rasismin ja vähättelevät sitä on Leijonaemolla paljon töitä.

Tänään juhlitaan Nupun syntymäpäivää ja Leijonaemo juhlii myös asioita, joita on tullut tehtyä oikein. Ilman tukea läheisiltä ja ystäviltä uskon, että mie olisin romahtanut. On aika raskasta puolustaa oikeudenmukaisuutta, jos "vastapuoli" ei näe toiminnassaan mitään mätää. Monet rauhankahvit naapurin rouvan kanssa on tullut tarpeeseen. Tänään olen luvannut toteuttaa kaikki tyttäreni toiveet. Ei ollut isoja haaveita. Aamupalaksi lettuja, päivälliseksi pitsaa lähipitseriasta ja elokuvailta perheen kanssa.

Onnea Nuppu! Olet paras tyyppi :)