lauantai 7. marraskuuta 2015

Nenäpäivä 2015

Perustettuani Refugees Welcome Keski-Suomi ryhmän olen saanut kutsuja mennä puhumaan monikulttuurisuudesta ja turvapaikanhakijatilanteesta erilaisiin tilaisuuksiin. Kutsuja satelee siinä määrin, että on en ehdi vastata jokaiseen pyyntöön.

Nenäpäivänä sain kutsun mennä puhumaan tyttäreni kouluun. Tottakai otin kutsun ilolla vastaan! Olen tahkonnut 13 vuotta päätäni seinään koulujen ja päiväkotien kanssa siitä, että asioista on puhuttava. Lasten ja nuorten kanssa on keskusteltava eikä vain tuudittauduttava siihen, että monikulttuuruset lapset hoitavat homman pelkällä läsnäolollaan. Miksi asioista pitää puhua? No, koska en äitinä kestä enää yhtään tilannetta, jossa tytärtäni on joku koulukaveri kutsunut neekeriksi tai muuta vastaavaa.

Ei riitä, että koulun senälle maalataan maailmankartta ja voidaan ratsastaa sillä vuosikymmeniä eteenpäin. En myöskään veronmaksajana laittaisi lanttiakaan siihen, että Jyväskylään tuodaan junalla luennoimaan Jani Toivola tai Wilson Kirwa. Älkää käsittäkö väärin, minulla ei ole mitään noita herroja vastaan. Päinvastoin minusta he tekevät hyvää ja tärkeää työtä! Pointtini onkin se, että meillä on jokaisella pitäjällä maahanmuuttajia tai muita monikulttuurisentaustan omaavia ihmisiä, vaikka millä mitalla ja heillä voisi kaikilla olla jotain arvokasta sanottavanaan.

Koululla törmäsin juuri ajatteluun, jota en voi sietää. Monikulttuurisuus näkyy koulumme arjessa päivittäin, sanoi eräs opettajista kahvipöydässä. Ai niinku miten? (mietin mielessäni, ääneen en pohtinut, koska en halunnut latistaa tunnelmaa). Mietin mielessäni; Ai siks, kun täällä on lapsia erimaista tai siksi, kun täällä on kieliluokkia. Vastaus tuli ennen kuin ehdin ajatella loppuun saakka. Meillä on mm. maahanmuuttajien valmentavan opetuksen ryhmä. Ah, mahtavaa, ajattelin. Sehän tekee koulusta tosi monikulttuurisen ja rikkaan.

Yhteiskuntaopintunnille tuli parikymmentä 15-vuotiasta nuorta. Aloitin puheeni kertomalla siitä, miten paljon asenteet ovat Suomessa kiristyneet heidän elinaikanaan. Miten 2000-luvun alun perheeni kokemien positiivisten kysymysten tulva on muuttunut kadulla huuteluihin.

Neekeri, kuiskasi joku poika toiselle. En välittänyt vaan jatkoin sepustustani. Jatkoin tarinaani käyttäen esimerkkejä turvapaikanhakijoiden tilanteesta. Kysyin nuorilta, mikä on heille omassa kulttuurissaan niin tärkeää, että haluaisivat jakaa sen jollekin tänne tulleelle turvapaikanhakijalle tai maahanmuuttajalle. Tytöt eturivissä olivat aktiivisia, he miettivät esim. musiikin ja ruoan yhteyttä omaan kulttuuriinsa. Pojat takarivissä supattivat ja opettaja käski heitä puhumaan ääneen. KOSKENKORVA, joku huusi. Sen mä haluaisin jakaa mamuille, suomalaisen juomakulttuurin.

Annoin nuorille mahdollisuuden kysymyksiin. Miksi tänne otetaan terroristeja, kysyi yksi pojista. Hän perusti väittämänsä lukemaansa lehtijuttuun Hesarissa. Olen iloinen, että tuo poika uskalsi kysyä ääneen ja saimme hyvän keskustelun aikaiseksi.

Huomaatteko? Onko puhuminen tärkeää? Näkyykö monikulttuurisuus koulun arjessa niin paljon, että riittää pelkkä läsnäolo? Ei riitä! Koin, että tein eilen jotain arvokasta. Sain edes muutamalle nuorelle selitettyä asioita omien kokemusteni kautta.

Illalla olin iloinen siitä, että tyttäreni koulu vietti Nenäpäivää tehden erilisia asioita. Surullinen olin, koska kuulin kuinka moni koulu oli sivuttanut aiheen täysin ja mahdollisuus opettaa suvaitsevaisuutta ja solidaarisuutta jätettiin TAAS kerran käyttämättä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti