Minkä väriset verhot teillä on makuuhuoneessa?

Naimisiin meno on onnellinen tapahtuma. Naimisiin mennään rakkaudesta toista ihmistä kohtaan, halusta sitoutua meihin ja yhteiseen hyvään. Yleensä avioparit saavat keskittyä toisiinsa ja onneensa. He saavat keskittyä rakentamaan yhteistä hyvää.

Olimme mieheni kanssa seurustelleet kolme vuotta ja avioliitto tuntui hyvältä seuraavalta askeleelta yhteisen elämän rakentamiseksi. Arkemme oli vaatinut, mieheni oleskelua sekä Suomessa, että Espanjassa. Kahden maan välillä ravaaminen ja loputtomat skypepuhelut olivat uuvuttavia. Milloin oli huono yhteys ja puhelut pätkivät, milloin jo suunniteltu Suomeen tulo peruuntui. Huomasimme äkkiä millaista on espanjalainen byrokratia ja korruptio. Omia tietoja oli sieltä vaikea saada. Lomien takia Espanjassa saattoi olla virastot pitkään kiinni. Me suunnittelimme naimisiin menoa ja tarvitsimme mm. esteettömyystodistuksen Espanjasta.

Kaikkiin papereihin piti toimittaa myös Apostille-todistus. Aluksi en edes ymmärtänyt, mitä Apostille tarkoittaa. Kiitos googlen, löysin tarvittavat tiedot. Huomasin nopeasti, että virastoista on turha käydä neuvoja kyselemässä. Ainakaan Keski-Suomen maistraatti ei osannut minulle selittää asioita selkosuomeksi.

Espanjassa on käytössä sähköinen Apostille-todistus ja viranomaisten oli vaikea ymmärtää miksi haluamme sen paperisena. Suomessa Apostille kelpaa vain paperisena, sillä meillä ei ole tietokonejärjetelmää tämän osalta käytössä. Meidän piti toimittaa maistraattiin esteettömyystodistus Espanjan lisäksi Senegalista. Papereiden piti olla virallisen kielenkääntäjän kääntämiä, leimattuja ja legalisoitu. Onneksi Pohjoismaat tekevät yhteistyötä ja paperimme legalisoitiin Tanskan suurlähetystössä Dakarissa.

Tilanteemme oli siis vähän erilainen kuin monen muun avioliittoa suunnittelevan pariskunnan. Kysymys, joka kummitteli takaraivossa oli; voimmeko rakentaa perhe-elämämme minun kotimaahani. Olimme päättäneet, että haluamme asua Suomessa.

Menimme naimisiin marraskuisena iltapäivänä maistraatissa. Olin ihan kamalan hermostunut koko aamun. Vatsaa väänti, tupakkia paloi ja kahvia meni kuppi, jos toinenkin. Työkaverini kävi kaunistamassa minut tilaisuutta varten ja rauhoittelemassa mieltäni. Sain olla prinsessa. Meidät haettiin kotiovelta ja ovet avattiin puolestani. Tilaisuus oli hyvin pieni ja se oli meidän näköisemme. Paikalla oli parhaat ystävämme todistajina ja tietenkin tyttäreni. Häämatka kohdistui suoraan vihkimisen jälkeen Helsinkiin. Mutsin kellarissa oli hyvä viettää hääyötä siskonpedillä.

Arki alkoi ja oli alettava järjetelemään asiat niin, että voisimme toteuttaa haaveemme elämästä Suomessa.  Piti selvittää viranomaisten kanssa oleskelulupa asiat.  Ensimmäinen askel oli  ajanvaraus Jyväskylän poliisilaitokselta, johon piti jättää oleskelulupahakemus. Menimme sovittuna ajankohtana paikalle. Virkailija pyysi esitäytettyä hakemusta. No arvatkaapas olimmeko täyttäneet lomakkeita valmiiksi. Emme olleet. Ei minulla ollut hajuakaan kaavakkeen mittakaavasta tai siitä, missä ja miten sen olisi voinut valmiiksi laatia.

Virkailija ohjasi meidät täyttämään kaavakkeita ja ystävällisesti kertoi ottavansa meidät vastaan, kun paperit olisi täytettynä. Kaavakkeissa kyseltiin kaikkea ensikohtaamisesta tähän päivään saakka. Vastaukset oli mahdutettava pikkuruisiin lokeroihin. Oli muistettava  tarkkoja päivämääriä ja sukulaisten nimiä ja syntymäaikoja. Selviydyimme nipusta ja maksoimme maksun, jotta Sisä-Suomen poliisi voisi alkaa käsittelemään hakemustamme. Samalla piti tietenkin toimittaa vihkitodistus. Aluksi virkailija pyysi myös esteettömyystodistuksia virallisina käännöksinä myös poliisilaitokselle, mutta tuli sitten järkiinsä. Emmehän me olisi voineet Suomessa avioitua ilman noita papereita ja en tiennyt luovuttaako maistraatti noita asiakirjoja eteenpäin. Mietin, mikä ruljanssi olisi alkanut, jos nuo paperit olisi toiseen kertaan tarvinnut saada kaikkine leimoineen.

Lopuksi minun piti myös kirjoittaa selvitys siitä, mitä tekisimme, jos mieheni ei saisi oleskelulupaa ollenkaan. Olin ihmeissäni ja kysyin virkailijalta, mitä paperiin pitäisi laittaa. Hän ei valitettavasti voinut minua neuvoa. Päädyin kirjoittamaan paperiin lauseen; valitamme hallinto-oikeuteen, jos eväätte oleskeluluvan perheenyhdistämisen perusteella.

Meille kerrottiin, että asian käsittelyssä poliisilaitoksella menee aikaa noin kuukaudesta kahteen. Mahdollista olisi myös, että jos avioliittomme osalta poliisilla ilmenee kysyttävää niin meidät kutsuttaisiin kuultaviksi. Alkoi siis jännittävä odotusaika.

Noin kuukauden kuluttua sain puhelun. Meidät kutsuttiin kuultaviksi. Meiltä haluttiin kysyä lisäkysymyksiä. Suoraan sanottuna minua vituttu ja itketti. Epäilikö viranoamiset oikeasti, että kyseessä on lumeliitto. Mielessäni pyöri vain 1990 ilmestynyt Gerard Deparieun ja Andie MacDowelin tähdittämä elokuva Green Gard. Mietin voivatko kysymykset olla samanlaisia kuin elokuvassa. Siis pitääkö mieheni koittaa muistaa parfyymi merkkini tai, mitä bodylotionia meillä on kaapissa.

Olin juuri herännyt, kun puhelin soi. Poliisi soitti ja  kysyi voisimmeko tulla sittenkin eri aikaan kuultaviksi. Voisiko mieheni tulla klo 8 niinkuin oli sovittu, mutta voisinko minä saapua paikalle vasta klo 9? Sanoin, että odottelen tunnin aulassa, sillä en viitsi ajella edestakaisin, koska joka tapauksessa tuon mieheni paikalle autolla. Minulle tuli sellainen tunne tuosta puhelusta, että polisiit olivat vain kiinnostuneita siitä, olemmeko viettäneet yömme samassa paikassa.

Istuin pienessä aulassa Jyväskylän poliisilaitoksella. Ihmisiä tuli ja meni. Jotkut kävivät tekemässä rikosilmoituksia. Jokut koittivat päästä sakoistaan eroon. Minua ahdisti, odotin pääsyä kuulusteluun. Ajattelin, että kaikki muut ihmiset varmasti pitävät minua rikollisena. Tunsin jopa tarvetta alkaa selittelemään muille ihmisille, miksi istun kopissa. Ehdin tuon tunnin aikana ajatella liikaa. Mietin, että onneksi mieheni sai tulkin avuksi kuulusteluun. Näin virallisia asioita olisi lähes mahdotonta hoitaa vieraalla kielellä.

Lopulta minut kutsuttiin huoneeseen. Minulle selitettiin, että virnaomaisten on saatava tieää meistä lisää, koska olemme menneet naimisiin niin lyhyen seurustelun jälkeen. Mietin mielessäni, että kolmen vuoden seurusteluko on lyhyt aika. Mietin myös, miten toiset voivat mennä alttarille ensi treffeillä, mutta me emme voi muodostaa perhettä Suomeen ilman virallisia lupia.

Kysymyksiä alkoi sadella. Missä olette tavanneet? Miehesi on oleskellut Suomessa ja Espanjassa. Miten olette pitäneet yhteyttä? Luettele päivämäärät, milloin miehesi on oleillut Suomessa ja milloin Esapanjassa. Aika kysymyksiin oli vaikea vastata. Emme olleet pitäneet kirjaa sittä, milloin olimme matkustelleet. Onneksi riitti lopulta, että osasin kertoa edes kuukaudet oikein.

Kysymykset jatkuivat. Miehesi on muslimi ja sinä olet kristitty, miten tämä vaikuttaa perhe-elämäänne? Anteeksi, mutta mistä olette saaneet tiedon, että minä olen kristitty? Vastaillessani tajusin, että virkailija pystyy seuraamaan, missä vaiheessa toisen osapuolen kuulustelu on, sillä hän mainitsi, että hyppää noin kymmenen perhe-elämää koskevan kysymyksen yli. Tajusin sen, myös siitä, koska palasimme välillä jo esitettyihin kysymyksiin ja he halusivat tarkennuksia vastauksiini. Kysymysten aihepiirit pomppivat kaupassa käynnistä ja roskien viennistä taloudellisiin tilanteisiin ja selväksi kävi, että kuulustelun ideana  on myös hämmentää vastaaja epäloogisuudella. Kummalla puolella sänkyä nukut jalkopäästä katsottuna? Entä paljonko miehelläsi on sisaruksia? Mitä tienaat vuodessa bruttona?

Lempikysymykseni oli; Minkä väriset verhot makuuhuoneessanne on? Esitänkin haasteen teille kaikille. Kysykää miehiltänne tuo kysymys. Olisi tilaston valossa hauska saada tietää monenko mies tiesi vastauksen. Minä voin ylpeänä kertoa, että minun mieheni tiesi ja sai vuodeksi oleskeluluvan taskuunsa. Haavemme on toteutunut!