Milloin maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja?

Kesä on vierähtänyt ilmaistapahtumien parissa. Jyväskylässä järjestettiin kolmena peräkkäisenä viikonloppuna tapahtumat, jotka liittyivät maahanmuuttajiin.

Ensimmäisenä pidettiin Mahdollisuuksien tori kävelykadulla. Siellä esitteli toimintaansa monikulttuuriset yhdistykset. Esiintyjiksi oli valittu paikkakunnalla toimivia ryhmiä. Seuraavana viikonloppuna järjestettiin Grand bal tapahtuma, jossa juhlittiin afrikkalaisen rumpalin 10-vuotista taivalta Suomessa. Tapahtumassa oli myös basaarialue, jossa samat monikulttuuritoimijat esittelivät toimintaansa ja esiintymässä nähtiin kansainvälisten artistien lisäksi paikallisia toimijita, joiden esityksistä oli päässyt nauttimaan myös Mahdollisuuksien torilla.

Elokuun viimeisenä viikonloppuna järjestettiin Kuokkalan asuinalueella perinteikäs basaaritapahtuma, jossa taas esitteli toimintaansa samat arvokkaat toimijat, esityksien sisällöstä vastasi pitkäli samat paikalliset artistit.

Tapahtumia kävi ihastelemassa samat ihmiset. Omassa kuplassaan elävät jyväskyläläiset ihmiset, jotka eivät pelkää erilaisia kulttuureja. Keskustelu ystävien ja tuttavien kesken oli hedelmällistä. Kuokkalan tapahtumassa suunnittelimme mm. apua mahdollisesti Keuruulle tulevaa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta varten.

Jokaiseen tapahtumaan osallistuin perheeni kanssa. Jokaisessa tapahtumassa törmäsimme samaan ilmiöön. Samat monikulttuurisuudesta kiinnostuneet rouvat kävivät joka kerta kysymässä mieheltäni, miten hän viihtyy suomessa. Onko hän täällä töissä, opiskelemassa, mitä hän täällä tekee? Onko hän naimisissa? Jokaisessa tapahtumassa joku rouvista olisi halunnut tarjota miehelleni kahvia, teetä tai juttuseuraa.

Mitä meille jäi mieleen? Näyttääkö mieheni henkilöltä, jolla ei ole varaa ostaa kahvia halutessaan? Eikö kahvia saa kotona?  Kannattaako tämän kokoisessa kaupungissa järjestää kolme saman tyylistä tapahtumaa peräkkäisinä viikonloppuina? Kannattaako tapahtumia jatkossa yhdistää? Keitä varten tapahtumia järjestetään, sillä tavoitteena ei ole se, että maahanmuuttaja ahdistuu maahanmuuttajille suunnatussa tapahtumassa. Maahanmuuttajaa saattaa alkaa ahdistaa. Hän miettii näyttääkö perheensä kanssa tapahtumaan osallistuessaan kovasti kotouttamisen tarpeessa olevalta.

Suurinpana kysymyksenä; Milloin maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja? Milloin loppuvat kysymykset, onko Suomessa kivaa? Mieheni on elänyt täällä jo muutamia vuosia. Vai, onko se niin, että koska on ihonväriltään tumma ei voi koskaan päästä eroon maahanmuuttaja statuksesta?

Tätä pohtiessani herää myös kysymys; onko lapseni sitten maahanmuuttaja joidenkin mielestä, koska hän on luomusuomalaista tummempi? Hän on syntynyt suomessa. Mistä erottaa suomalaisen vuonna 2015?

Taistelu rasismia vastaan tuntuu kovin loputtomalta.

Olen jo vuosia taistellut perheeni oikeuksista. Peräänkuulluttanut koulujen rasisminvastaista työtä.

Maaliskuussa 2013 sohaisin todenteolla ampiaspesää kirjoittamalla seuraavan mielipidekirjoituksen Keskisuomalaiseen:

Tällä viikolla vietetään rasismin vastaista viikkoa. Torstaina on YK:n rasismin vastainen päivä. Ympäri Suomea on tapahtumia aiheeseen liittyen. Kotkassa julkistetaan rasismin vastaisen julistekilpailun voittaja.

Oma tyttäreni käy ala-astetta Jyväskylässä. Häntä on tummemman ihonsa takia nimitelty jo päiväkoti-ikäisenä neekeriksi, mustaksi mälliksi, apinaksi jne.

Lapseni on syntynyt Suomessa ja hän on Suomen kansalainen. Lapsen isä on kyllä maahanmuuttaja, mutta ei lapseni.

Nimittelyä on selvitelty koulussa useasti. Perheellemme on ehdotettu lapsen siirtämistä toiseen kouluun, koska siellä on enemmän maahanmuuttajia.

Kiusaajat ovat saaneet jälki-istuntoa nimittelyn vuoksi. Mikä on minun tyttäreni osa? Hän on saanut osakseen huonon itsetunnon, epävarmuuden sekä aikuisten välinpitämättömyyden. Hän ei uskalla käydä kirjoittamassa taululle epäonnistumisen pelossa vaan kertoo mieluummin unohtaneensa tehdä läksyt.

Joku opettaja on jopa kyseenalaistanut lapseni kokemuksen kiusaamisesta. ”Ei se voinut olla Pekka, joka sinulle huuteli, hän on niin kiltti lapsi”. Valehteleeko siis minun tyttäreni? Enpä usko. Olen yrittänyt kertoa avoimesti perheeni kokemasta rasismista, mutta sille on heilautettu kättä.

Tuntuu, että ne, joita ongelma ei kosketa, eivät välitä. Koulun viesti on, että kotona opittuja asenteita on vaikea muuttaa.

Viime vuonna rasismin vastaisella viikolla toimitin koululle valmiit materiaalit ja nettisivujen linkit, jotta asiasta voitaisiin puhua. Olen ehdottanut koululle rasismin vastaista toimintaa niin, että järjestäisin sen itse, mutta se ei ole sopinut.

Tänä vuonna kysyin, mitä koulu aikoo tehdä rasismin vastaisella viikolla. Lapseni koulu ei ota rasismin vastaista viikkoa huomioon opetuksessa. Jyväskylän koulujen monikulttuurisuusopinnot keskittyvät maahanmuuttajataustaisten lasten suomenkielen opetukseen.

Koulussa vietetään tällä viikolla ”ilmastoystävällistä viikkoa”, jossa puhutaan kierrätyksestä. Aihe on paljon helpompi opettaa kuin se, että meitä ihmisiä on monenlaisia.

Sanotaan myös, että rasismin vastainen työ vaatii rahaa ja sitä ei ole. Avoimesti asioista keskusteleminen ja lasten mielipiteiden sekä kokemusten kuunteleminen ei vaadi rahaa. Se vaatii kuuntelevia korvia ja aikaa.

Tuo teksti TODELLA sohaisi ampiaspesää. Tyttäreni opettaja soitti heti luettuaan lehden. Hän oli erittäin vihainen siitä, miten voin omalla nimelläni kirjoittaa noin lehteen. Hän saa nyt hävetä kaikkien muiden vanhempien edessä. Opettaja näki itsensä, vieläkään ei käynyt mielessä se, miten tyttäreni jaksaa päivästä ja vuodesta toiseen. Tuolloin kuuluin myös vanhempaintoimikuntaan. Siellä rehtori otti puheeksi kirjoitukseni; Seuraavaksi SINÄ voitkin kertoa, mitä olet viime päivinä saanut aikaiseksi. Olin aivan järkyttynyt tuosta lähestymistavasta. Kerroin vanhemmille kokemuksistamme ja äidit kävivät halaamassa minua itkunsa lomassa. Rehtorin hyökkäys perhettäni kohtaan kääntyi siis täysin häntä itseään vastaan. Vanhemmat alkoivat peräänkuuluttaa rasisminvastaista työtä koulussa.

Meidän perheemme ratkaisu oli kuitenkin koulunvaihto. 

Kaksi vuotta ala-astetta tyttäreni kävi kahden kilometrin päässä kotoamme. Lähikoulun rehtori soitti vielä ja yritti saada meitä muuttamaan mieltämme koulunvaihtoon liittyen. Hän vetosi pitkään koulumatkaan. Toisessa koulussa tyttäreni pääsi omiensa joukkoon. Koulussa oli useita maahanmuuttajataustaisia lapsia sekä kansainväliset luokat, joten hän pääsi heti porukkaan mukaan. Viimeisenä vuonna kuusi vuotta rasisminvastaisesta viikosta puhuttuani järjesti koulu ohjelmaa tänä keväänä ko. viikolla.

Ensi viikolla yläasteen alkaessa tyttäreni pääsee luokalle, jossa opetuskielenä on englanti. Lapsia on eripuolilta maailmaa. Luulen ja toivon, että tuossa yhteisössä tyttäreni ei tarvitse enää yhtään kertaa kuulla olevansa neekeri.

Minulla on unelma jatkoa ajatellen:

Minulla on unelma. Minulla on unelma siitä, että peruskoulut heräisivät monikulttuurisuuteen. Minulla on unelma, että lapseni ei tarvitsisi kuunnella koulussa olevansa neekeri. Minulla on unelma, että opettaja puuttuu vihdoin tähän. Minulla on unelma, että monikulttuurisuus koulussa on ensi lukuvuonna muutakin kuin ruokalan seinälle piirretty maailmankartta.